täydellinen ympyrä kuva kannesta

Kuvataidepoliittinen ohjelma Suomelle


Kun luovia aloja tai kulttuuria ylipäätään esitetään graafisena ympyränä, on vapaiden taiteiden osuus kapea musta viiva. Sektoria merkitsevät viivat ovat niin lähekkäin, ettei välille jää näkyvää alaa. Kulttuuri on 1960-luvulta lähtien korvannut yleiskielessä sanan taide.

Muutoksen vuosikymmenellä tuli käyttöön myös termi kulttuuripolitiikka. Alkujaan sen sisältönä oli taiteen itseisarvon säilyttäminen. Periaatteena oli, ettei taiteella saanut olla taloudellisia tai kaupallisia tavoitteita.

Tiina Lamminen
Tiina Lamminen

Opetusministeriö on nimittänyt työryhmän valmistelemaan taidepoliittista ohjelmaa kuvataiteen, valokuvataiteen, mediataiteen ja eräiden muotoilun alojen kehittämiseksi. Ohjelman on tarkoitus valmistua toukokuussa 2009. Kuvataiteella ei ole koskaan ennen ollut omaa ohjelmaa Suomessa. Mielenkiintoa herättää se, että politiikastahan tässä on kyse: kenellä on valta määrittää taide ja taiteilijuus – ennen kaikkea tulevaisuutta ja tulevaisuudessa tapahtuvia toimia varten. Lähtökohdaksi voidaan yhtä hyvin ottaa taiteen autonomisuus taloudesta kuin se, että taiteen pitäisi olla liiketaloudellisesti laskettavissa. Jälkimmäinen on nykyinen poliittinen henki, mutta ei se ole itsestään selvä perusta kuvataidepoliittiselle ohjelmalle.

Eräs valaisevimmista ajatuksista, jonka olen Kauppalehdestä viime viikkoina lukenut, on että myytävällä tuotteella itsellään ei ole merkitystä, vaan kaupallisen menestyksen määrää markkinointi. Miksi sitten kuvataiteilijan kukkasipulien osto, siveltimenveto tai performanssi ei ole paremmin kaupallistettu ja useammin myyty? Taide on liian nopea ja monialainen, aina aikaansa edellä. Taiteen määritelmä muuntuu elävässä vuorovaikutuksessa ja pakenee siten määrittelyjä. Se on yksi syy miksi sitä ei saada tuotteistettua kappalemyyntiin. Kun taiteen ja kulttuurin liiketaloudellisesta ja kansantaloudesta merkityksestä kuitenkin puhutaan, välittäjä- ja tuottajaportaan heikkous nostetaan tavallisesti esille.

Kuvataiteilijaksi voi julistautua, jos sellainen sisäinen palo on. Taiteilijaksi voi julistautua koulutuksesta, taiteenalasta tai ammatinharjoittamisen tulosta riippumatta. Monet ovat sitä mieltä, että taiteilijoita on liian paljon. Oma mielipiteeni on, ettei taiteilijakoulutusta ole syytä rajoittaa. Mutta kuvataiteilijoille pitäisi palautua ansaittu korvaus tehdystä työstä oikeudenmukaisemmin kuin nykyisin tapahtuu.

Ideat siitä, miten taiteilijat työllistyisivät ovat toisinaan lapsellisia. Puhutaan esimerkiksi luovasta synergiasta, joka kasvattaa luovia työpaikkoja. Luovassa kaupungissa voi jokainen kuvataiteilija löytää soveltavaa tuloa vaikkapa graafisena suunnittelijana. Ajatus on yhteiskunnallisesti kestämätön, sillä on taloudellista hukkaa olla toimimatta ammatissa johon on kouluttautunut. Ei yhden ammattitutkinnon sivussa ihmisen tarvitse pätevöityä mihinkään toiseen ammattiin. Se tiedetään, että taiteilija tarvitsee vahvan itsetunnon. Kuvataiteilijalle on luontevaa kyseenalaistaa vaikkapa lomakkeiden kapulakieltä: eikö niitä saisi selkokielelle tai runoudeksi käännettynä, niin tällaisesta voi saada myös idiootin ja vajaaälyisenkin leiman.

Taiteen ja luovuuden käsitekirjosta on puhuttu jo pitempään. Mielenkiintoinen on yritys saada taiteen tuottamat eurot ja arvot tilastoiduksi. Ensimmäisessä vaiheessa arvonlisäverollinen myynti ja vientitullauksen näyttämä voitto on yksinkertaista laskea yhteen, mutta taiteen välillisen arvon määrittäminen on haasteellisempaa. Kuvataiteesta puhuttaessa pitää tehdä näkyväksi koko se toiminnan kokonaisuus, jota kuvataiteilija välillisesti pitää yllä. Samoin se henkinen lisäarvo, jota taide ihmiselle, yhteisölle ja yhteiskunnalle merkitsee. Suomessa kun on kuvataiteilijoita niin kovin vähän suhteessa tähän taiteilijan taakkaan kantaa vastuu koko kansakunnasta ja maailmasta.

Teksti: Taidemaalari Tiina Lamminen
Kuva: Heidi Hölsömäki