”Oletko menossa taiteilemaan”, kysyi naapurini eräänä päivänä. Kysymyksen sävy ärsytti, sillä taiteen tekeminen on työni. Se on olennainen osa elämääni ja elämäntapani. Jälkikäteen muistin lapsuuteni klassisen baletin tunneilta kuinka opettajani korosti sitä, ettei tanssin raskaus saa näkyä tanssiessa. Samasta syystä taidetta katsoessa taustalla olevan työn määrä usein unohtuu.

Olen miettinyt, millaista taiteilijaelämä oikeastaan on? Vastaus johon olen päätynyt ei ole yksinkertainen. Taiteilijaelämä muovautuu kunkin taiteilijan näköiseksi. Persoonallisuus, sosiaaliset suhteet, koulutus ja joissakin tapauksissa varallisuus muovaavat visuaalisten kykyjen lisäksi taiteilijan toiminnan mahdollisuuksia. Sukupuolellakin on valitettavasti väliä suomalaisessa taidekentässä, kuten tilastot todistavat. Tiina Lammisen kirjoitus tässä lehdessä apurahoista ja niiden saamattomuudesta koskettaa kipupistettä ja antaa mietteille kirpeän lähtökohdan.

Olen ehdottomasti taidekoulutuksen kannattaja. Koulutus mahdollistaa taidon ja tiedon lisäksi vuorovaikutuksen, sillä taidetta ei voi syntyä tyhjiössä!

Taiteilijan työ on pitkäjänteisempää kuin päältäpäin uskoisi. Näyttelytiloihin tehdään näyttelysopimukset jopa vuosia aiemmin. Pikkuhiljaa muurahaisen lailla taiteentekijä rakentaa näyttelyään. Olen huomannut, että kun työskentelen intensiivisesti viikon varrella parin tunnin verran päivässä, saan kuukaudessa paljon aikaan. Toisinaan työjakso on kuitenkin olosuhteiden pakosta intensiivinen ja tuntuu, etteivät päivän tunnit riitä.

On ainakin kolme asiaa, joilla näyttelyn onnistumista voi mitata, eli näyttelyvieraiden määrä, taideteosten myynti ja lehdessä julkaistu kritiikki. Nykyisin paikallisen sanomalehtemme suhde kuvataiteeseen on erittäin nihkeä. Sain muutaman palstamillimetrin toiseksi viimeisenä päivänä näyttelystäni, joka oli esillä Galleria Saskiassa elokuussa. Eikä harmini ole yksin minun. On olemassa ansioituneita taiteilijoita, joiden näyttelyjä ei ole noteerattu.

Teksti:
Anna Kirstinä