Taide ja viha

Taiteen ymmärtämis- ja hankintaprosessi voisi mennä näin:

1. Tunnistaa subjektin eli itsensä.
2. Muistaa menneisyytensä ja itsestään huolehtimisen. Muistot herättävät tunteita ja ajatuksia. Nykyään puhutaan tunneälystä eli tunteiden herättämistä assosiaatioista.
3. Ajattelukyky herää ja provosoituu muistoista.
4. Laskelmointi ja arvioidaan hyöty/haitta/hinta. Tämä johtaa ostopäätökseen.
5. Kotona tutkitaan sitä, mitä siinä on? Mitä tuli hankittua? Mikä siinä koskettaa? Mikä herättää tunteita? Ajatuksia? Muistoja menneisyydestä? Mikä tunne on tuttu tai vieras?

Jos taide ei herätä mitään tunteita, sen voi ostaa ja heittää myöhemmin pois, sitten kun se herättää liian rajuja tunteita, suoraan kaatopaikalle.

Ihminen kaipaa turvallisuutta eikä useinkaan kestä turvattomuuden tunnetta provosoivaa teosta näköpiirissään.

Oikea taide menee yli kaiken. Taiteenhan ei tarvitse olla todellista. Emotionaaliset asiat nousevat pintaan, kaikki pitää käsitellä, jotta ihminen kehittyy. Siinä prosessissa taideteos aukaisee patoutumat. Kaikki eivät ole kiinnostuneet kehittymisestä ihmisenä. Silti kaikki tavoittelevat onnellisuutta.

Taiteen lajit voidaan jakaa kaavioksi näinkin:

1. Hetitaide. Välittömän tyydytyksen haluava koristelee itseään ja kerää koristetaidetta. Ajattelua ei tarvita, päätös hetken mielijohteesta.
2. Käyttötaide. Heimokulttuuritaide, pohjalaistalot, karjalaisten tsasounat, jurtat, jne. Nauhat, pirtat, käsipaikat, kuksat ja kuppien muodot.
3. Toimintataide. Pääkallot, lävistykset, tatuoinnit, jengisymbolit, sotaliput, aggressiiviset ja laumaa sitovat, itsetuntoa pönkittävät kuvat ja esineet, yhtenäiset asut.
4. Järjestystaide. Tiukan uskonnollinen sääntötaide, ei krumeeluureja, ei pehmeitä muotoja eikä koukeroita, kaikki on siistiä, suoraa ja kuivakiskoista. Tuo turvallisuuden tunnetta, mikään ei yllätä.
5. Rahataide. Taide ei vieläkään vaadi mitään, ostaja ei ymmärrä mitä on ostamassa, neliöhinta on iso. Taide on vailla kauneutta ja hyötysuhdetta, hinta määrää, tarve näyttää, kilpailu on kova. Palatsit, kultaa, roinaa, krumeluureja ja muistomerkkejä kyllästymiseen asti.
6. Tunnetaide. Etsitään jo teosta, jossa olisi jotain vuorovaikutusta.
7. Vaihtoehtotaide. Uudet linjaukset itseen ja ympäristöön. Kaikkea katsotaan uudesta näkökulmasta. Jos edelliset eivät ylläpidä mielenkiintoa eivätkä enää tyydytä, haetaan ja etsitään uutta, jopa keinoilla millä hyvänsä. Tapahtuu ylilyöntejä kun mielikuvitus ei ole enää riittänyt.
8. Tositaide. Jättää pysyvät jäljet taiteeseen ja jokainen saa siitä jotakin.

Taide ei siis ole tärisevien, häiriintyneiden juoppojen asia. Hapuileva viiva tarkoittaa jotain aivan muuta.

Viha ja vallanhimo tulee yhteiskunnassa esille monella tavalla. Kaikkea vihataan. Kauneutta vihataan. Luontoa vihataan. Puita vihataan keväisin ja syksyisin. Luonnon eläimiä vihataan. Ruotsissa ei ehkä vihata niin paljoa. Ruotsi ei ole vihakulttuuri. Suomessa on kymmenesosa vähemmän suuria villieläimiä (karhuja, hirviä, susia). Suomessa ne tapetaan. Se lastu laskeutuu vieläkin virran mukana ja kirves odottaa. Vallankäyttö pääsee toteutumaan.

Taidetta vihataan. Taide ja kauneus hävitetään, tehdään syvä haava, kaikki tasoitetaan, ”puhdistetaan pöytä”. Äärimmäisyyteen vietynä viha johtaa koko vieraan eli toisen kulttuurin hävittämiseen. Viha voi johtaa myös oman menneen kulttuuriperinnön tuhoamiseen, kuten on nähtävissä vanhojen rakennusten hävittämisessä. Vihakulttuuri-ihmisessä ei mahdu olemaan muita tunteita kuin viha. Kuoleeko taiteen taju(aminen) vihaan?

Kysymys kuuluukin, halutaanko vai vihataanko taidetta samassa mittasuhteessa? Myyköhän naapurimaan kollega samassa suhteessa teoksiaan ihmisille ja yhteisöille, vai kymmenen kertaa enemmän? Missä liikkuu taiteen haluamisen taso? Lietsotaanko taiteeseen ja taiteilijoihin vihaa ja negatiivisuutta myös muutenkin kuin lehdistön avustuksella?

Vihataiteen yleistyminen, töhrögraffittien lisääntyminen autioilla, suorilla seinillä johtuu valtavasta taiteen janosta. Niiden paikkaaminen ei edesauta asiaa, taiteen kieltämistä vastaan syntyy graffitit. Jos taidetta on tarjolla riittävästi, töhertelyn tarve vähenee.

Viihdettä ei vihata, se ei vaadi mitään. Sitä janotaan, niin kuin oikeaa taidetta, pohjattomasti, kaikki työntävät sitä autioihin (waste), tyhjiksi kaluttuihin mieliin.

Toivottavasti tilanne korjaantuu pian, koska kaikki kuitenkin tietävät taiteen positiivisen vaikutuksen ympäristöönsä, ihmiseen.

Elämme kuitenkin vielä ympäristössä, jossa kuvataide on sallittua. 30 vuoden kuluttua ei tiedä missä mitäkin saa olla esillä tai 50 vuoden kuluttua. Mitä silloin nähdään? Toivottavasti ehdimme ennen sitä muuttaa kulttuurimme myönteisemmäksi myös taiteen osalta.

Teksti:
Anja Härkönen
kuvataiteilija
anja.harkonen@gmail.com