JYRKI SIUKONEN:

Ajasta irrallaan

Lemmy, minä ja museo

Ostin hiljattain Gloria-lehden. En siksi, että siinä oli naisille suunnattuja kuvallisia neuvoja siitä, miten pukeutua Helsingin taiteilijaravintoloihin (Kosmos, Elite, Seahorse). Kahdessa ensimmäisessä käyn syömässä vain kerran vuodessa, Sikalassa juomassa ehkä kolme kertaa. Enkä ole edes nainen. Ei, ostin Glorian koska näin sen kannessa otsikon:
Gloria tapasi rocklegenda Lemmyn.

Tunsin polvieni notkahtavan, hämmästelin. En kysynyt, missä asuu mystinen Gloria, joka pääsi tapaamaan Lemmyn. Kunhan vain itsekseni hämmästyin.

Minäkin tapasin Lemmyn. Vuosi oli 1979. Siihen aikaan Gloria-lehteä ei ollut olemassakaan ja enkä minä ollut koskaan käynyt Kosmoksessa tai Elitessä (Seahorsessa kävin, jos oli rahaa). Kyseisenä vuonna Lemmy oli melko ilkeän ja mustanpuhuvan rock-yhtyeen Motörheadin johtaja, jolle me juotimme Punkaharjulla Helmisen Juhan kanssa pöytäviinaa. En muista kummankaan sittemmin juuri muuttuneen. Gloria-lehti sen sijaan on muuttunut. Heidän näkökulmastaan Lemmy ei ole lainkaan ilkeä tai mustanpuhuva.

Aikoinaan populaarikulttuuri tapasi olla korkeakulttuurin koominen projektio. Toisin sanoen populaarikulttuurin puolella tehtiin ikään kuin eri asioita, vaikka siellä todellisuudessa synnytettiin täysin samanlaista hierarkiaa, historiaa ja myytinrakennusta kuin ns. korkeassakin kulttuurissa. Parasta tässä kahden valtakunnan mallissa olikin niiden erillisyys.

Korkean ja matalan väliin jäi iso hajurako, kohtelias etäisyys, jonka mukaan yhdessä valtakunnassa saavutetut meriitit olivat merkityksettömiä siirryttäessä rajan toiselle puolen. Sen vuoksi Zappa ei ollut säveltäjä eikä Dylan runoilija. Ja Lemmy saattoi olla melko ilkeän ja mustanpuhuvan rockyhtyeen johtaja, eikä sitten mitään muuta.

Ajat ovat muuttuneet ja vaakakuppeja on käännelty. Gloria-lehdellä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä – siellä ollaan aina oltu aidosti opportunisteja ja tapailtu ketä kulloinkin. Kyse on paljon isommasta muutoksesta. Samaan aikaan Lemmyn glorioitumisen kanssa Kiasma esittelee näyttelyn, jossa voi skeittailla ja Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa imuroi katsojia japanilaisella sarjakuvalla. Populaarista on tullut niin populaaria, että se vie voiton kaikesta muusta. Katsojat äänestävät jaloillaan, eikä siinä ole kenenkään mielestä enää mitään koomista. Kiasma otti skeittarit, Tennari hoiti mangan, Gloria tapasi Lemmyn. Ja Sibis soittaa Zappaa, mutta sehän on ihan oikeasti musiikkia.

Demokratiaan kuuluu vapaus ilmaista mielipiteensä. Kun ollaan oikein demokraattisia, ei kenenkään mielipidettä voi asettaa toista huonommaksi. Death Metal on asiaa (Suomessa sen kansantaloudellinen hyöty on monin verroin suurempi kuin suomenkielisen lyriikan), islam on suvaitsevainen uskonto (tähän on viisautta olla puuttumatta), Kiasman arkkitehtuuri soveltuu paremmin skeittailuun kuin maalauksille (se ei liene uutinen). Kaiken tämän päätteeksi rock-legenda Lemmyn on kannattavampaa tavata Gloria, kuin teiniikäisiä fanejaan.

Vuonna 1979 Suomen taide-elämä oli melko ankean näköistä. Ehkä sen vuoksi minäkin halusin tavata mieluummin Lemmyn kuin suomalaisen nykytaiteilijan. Vuonna 2005 Suomen taide-elämä on myös melko ankean näköistä. Mutta nyt tapaisin Lemmyn sijaan mieluummin oikean kuvataiteilijan – ja aivan erityisen mielelläni taidemuseossa.

Teksti: Jyrki Siukonen, kuvataiteilija